Heips, olen Miia Mustonen, virallisesti siis Retkun, Hirmun ja Mahtin oma Akka. Olen 46-vuotias ja koulutukseltani yo tradenomi. Olen kirjoittanut ylioppilaaksi Oulun Lyseon Lukiosta keväällä 1991 ja olen valmistunut tradenomiksi (markkinointi ja kansainvälinen kauppa) Oulun Ammattikorkekoulusta tammikuussa 1998. Työelämä on kuljettanut minut kotikaupungistani Oulusta Rovaniemen (v.98-99) kautta Jyväskylään (v.99-03) ja sieltä taas takaisin Ouluun (maaliskuussa -03). Työskentelen nimikkeellä "Järjestelmäkonsultti" Timmi Software Oy:ssä. Toimistoni on (1.11.2004 alkaen) kotona eli teen 100% etätyötä.
Koirat ovat pienestä pitäen kuuluneet elämään enemmän tai vähemmän. Jo alle kouluikäisenä jumaloin enon perheen Lippe-labradoria ja ala-asteikäisenä oman koiran korvikkeena hoidin ja ulkoilutin lähti talojen koiria. Cockerspanielit Bobby ja BellaDonna olivat lapsuuden rakkaat hoitokoirat. Donnan kanssa kävin myös elämäni ensimmäisessä koiranäyttelyssä ja Donnan pentujen hoitaminen oli koiraelämän kohokohtia. Vihdoin vuonna 1986 ollessani 14-vuotias sain ensimmäisen oman koirani, kultainennoutaja Metkan. Koiraharrastukset kiinnostivat minua jo tuolloin kovin, mutta Metka ei ollut niihin kovin innokas. Näyttelyssä kävimme kahden 3.palkinnon verran, mutta Junior Handler-kisassa pärjäsimme SM-osakilpailun 3.sijan verran. Metka oli tottelevainen ja helppo koira ja sitä saattoi kuljettaa vapaana joka paikassa. Se ei kuitenkaan välittänyt muiden koirien seurasta vaan oli melkoinen erakko, joten enimmät harrastusinnostuksen kaatuivat siihen. Metka oli ennen kaikkea tallikoira ja siinä virassa se oli erinomainen :-) Se ei tuntenut käsitettä vapaapäivä, vaan mm. paineli työkaverini Tainan kanssa aamutalliin, kun työskentelin vuonna 1991 Wääksyn kartanon tallilla ratsuttajana. Metka jouduttiin lopettamaan syksyllä 1995 vajaan 10-vuoden iässä, kun nisäkasvaimen etäispesäke oli kasvanut kiinni selkärankaan ja aiheuttanut pahoja luustomuutoksia.
Hevosharrastus on ohjannut myös koiraharrastustani kovin ja joskus vielä haaveilin hevosista ammattia itselleni. Hevostelu on kuitenkin jäi vuosien saatossa koirien ja työn taka-alalle. Lähinnä seuraan esteratsastusta Eurosportin ja netin kautta sekä käyn totta kai morjestamassa tuttuja kerran vuodessa Oulun Pokaalissa. Tammikuussa -04 virittelin ratsastusharrastuksen taas eloon uudelleen (kiitti perselle potkimisesta Hyny ja Saana ;-) ja nyt käynkin ratsastamassa taas 2-4 kertaa viikossa. Vuoden 2004 ratsastin Äimärautiolla Sara-tammaa (Ars Justine) ja Saran lähdettyä etelään tammikuussa 2005, sain kiinnityksen samasta tallista Reino-pojan (Remember) hoitajaksi. Ratsastin Reinoa omistajan vapaapäivinä ja kävin Sonja Leskisen estevalmennuksessa. Yhteisen kisauran avasimme helatorstaina 2006 Koivikon tallin seurakisoissa 80 cm esteillä (edellisistä kisoista oli kulunut 15 vuotta...). Syksyllä Reino muutti ABC-tallille Virpiniemeen, joten olin taas ilman vakituista hoitohevosta. Ratsastin syksyn -06 Äimärautiolla Lea-tammaa (Limit) noin kerran viikossa ja auttelin Sonjan hevosten kanssa Madekoskella tarpeen mukaan. Helmikuussa -07 Reino muutti taas lähemmäksi meitä eli Oulunsaloon Marttilan talliin ja "hoitosuhteemme" jatkui taas. Pitkään kävin Äimärautiolla Rantatallilla auttelemassa kerran viikossa Eskoloita Sanni-tamman kanssa. Ja kesän 2008 projektiksi tuli 2v. sh-orivarsa Antti (Brilliantti), jonka esitin Oulun varsanäyttelyssä (II+ palkinto ja näyttelyn paras varsa) sekä Lahden valtakunnallisessa varsanäyttelyssä (I- palkinto ja näyttelyn paras ratsuvarsa). Kesällä 2009 Antin ura jatkui, laatuarvostelukarsinnassa Ruukissa tuli voitto ja Oulun toukokuun varsanäyttelyssä Antti oli paras 3-vuotias ja akka palkittiin näyttelyn parhaana esittäjänä. Elokussa tuli sitten jackpot, kun Antti voitti 3-vuotiaiden varsaluokan, kaikki varsat ja vielä näyttelyn Best In Shown Suomenratsujen valtakunnallisessa Kiimingissä. Matka jatku sitten Ypäjälle laatuarvostelun finaaliin, jossa Antti oli jaetulla 1.sijalla rakenteessa 40-pisteellä ja yhteistuloksissa toinen sija. Yhteistyö Antin porukan kanssa jatkui vuoden 2011 loppuun asti ja huipentui pojan kantakirjaukseen Harjussa. Hevosharrastukseni on ollut nyt vähän tauolla vakavan loukkaantumisen kanssa. Hevonen potkaisi minua leukaan huhtikuussa 2012 ja alaleuka on nyt koottu titaanilevyillä ja purennan korjaus kesti useita vuosia. Nykyinen hoitohevoseni on nuori suomenhevonen Valtti.
Ratsastuksen aloitin 8-vuotiaana vuonna 1980 Oulussa Äimärautiolla Tarzan-shettiksellä. Ensimmäinen hoitoponini oli risteytysponiruuna Salem ja ensimmäinen hoitihevoseni tanskalainen pv-tamma Zanja. Päivittäin poljin pyörällä tallille ja muut nuoruuden "riennot" jäivät taka-alalle. Zanja oli Niemen perheen omistuksessa ja ajoittain omistajan opiskelun takia sain pitää hevosta kuin omaani. Petri ja Pasi Meller valmensivat ratsukoita Äimärautiolla tuohon aikaan ja Zanjalla kisasin esteissä 100-110cm luokissa seuratasolla. Luokio aikana Zanjan jäätyä eläkkeelle ja muutettua maalle omaan talliin ryhdyin apuopettajaksi Oulun Ratsastuskeskuksessa Äimärautiolla (Jaana Aitta & Anna-Leena Runtti) ja sain "palkaksi" ratsastaa tallin hevosia. Kisasin Sandra-tammalla aluekisoissa esteissä ja koulussa sekä Atol-ruunalla esteissä alue- ja kansallisissa kisoissa (Oulun Pokaali 1990). Suoritin myös SRL:n silloisen C-valmentajatutkinnon ja V- ja VI -luokan ratsastusmerkit sekä kaikki hoitomerkit. Kirjoitusten jälkeen keväällä 1991 pääsin töihin Wääksyn kartanon tallille Kangasalle Pekka Larsenin hevosille ratsuttajaoppilaaksi. Tuona aikana ratsastin kymmeniä upeita hevosia, hyppäsin hurjia tolpannokka esteitä useilla eri hevosilla ja opin valtavasti. Aluekisoissa kisasin Tampeereen lähialueella 100-120cm luokissa ja kansallisissa Wibo-ruunalla 110-120cm luokissa, ja Wääksyn vaativa kenttäratakin tuli kierrettyä hevosella Atlantic Flyer... Wibon "Juusto" lisäksi noista ajoista muistan ihastuttavan irlantilaisen Mill Dove-ruunan "Jukurtti" ja "Masse Majava" nimisen Forumas-ruunan.
Syksyllä 1991 siirryin Pinja Immosen kilpahevosten hoitajaksi Ouluun. Kesät (touko-elokuu) vietimme Teijossa Salon eteläpuolella ja talvet Pinjan kotitallilla Oulun Madekoskella. Hoidin Pinjan hevosia (Vic, Hennessy, Jasper BB, Whispering Royal Lady, Argentina, Chantana) kolmen vuoden ajan ja kiersimme Suomen, Pohjoismaat ja Eurooppaakin ristiin rastiin. Olimme Euroopan Mestaruuskisoissa kesällä -92 Belgiassa ja -93 Itävallassa ja kaikkina kolmena kesänä PM-kisoissa Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa. Jokavuotisia kohokohtia olivat myös osallistumiset Göteborg ja Helsinki International Horse Show:n. Göteborgissa oli Volvo Word Cup finaali vuonna -93 ja valokuva-albumiani koristaa mm. ihastuttava tallikuva itse Miltonista! Noina kolmena vuotena Pinja voitti useita ikäryhmänsä Suomen Mestaruuksia, PM-mitalleja ja ensimmäisen GP-luokan "Mamma":lla kesällä -92. Minä taas sain ratsastaa hevosia paljon etenkin peruskuntokaudelle, opin valtavasti vastuunottamista ja aikatauluttamista, opin laittamaan kilpahevosen "vimpan päälle" ja kaiken lisäksi minusta kehkeytyi mainio kartanlukija ja suunnistaja :-) Olimme ehdottomasti loistava Team!!!
Hevostelut jäivät melkien täysin syksyllä -94, kun aloitin AMK opinnot. Sen verran hampaan koloon heppakipinää vielä jäi, että helmikuussa -95 keskeytin opinnot ja muutin ½ vuodeksi Saksaan. Kansainvälistä estesirkusta oli pakko päästä maistamaan, kun tilanne tarjoutui! Työskentelin Stall Ackermannilla Stainfeld-nimisessä pikkukylässä Hampurin pohjoispuolella ja hoidin Andreas Ripken kilpahevosia. Paikka oli mahtava ja hevoset loistavia, mutta loppujen lopuksi Pinjalla sisäistämääni hevosen yksilöllistä ja huolellista hoitoa ja kohtelua en päässyt toteuttamaan, sillä hevosia oli niin paljon ja kiire valtava. Vasta valmistuneessa tallissa ei ollut lainkaan tarhoja eikä laitumia ja jopa varsat joutuivat olemaan sisätiloissa 23 h/vrk ja kaikki jaloittelu tehtiin maneesissa. Kisoissa (mm. Hampurin Derby) mulla oli parhaimmillaan (lue: pahimmillaan) hoidettavana yksin kuusi hevosta kahdelle eri ratsastajalle (Andin puoliso Cora Ackermann) ja kansallisissa kisoissa jopa 8 hevosta. Tahti ja hoidon taso oli pikkusen eri, mitä olin Pinjan kanssa 1-3 hevosen kanssa reissatessa tottunut... Palasin siis kiltisti takaisin koulunpenkille ja kirin yhden lukukauden tenttimällä kiinni.
Metka jouduttiin lopettamaan pian Suomeen paluuni jälkeen ja kolmen hiljaisen viikon jälkeen päätimme perheeni kanssa, että uusi koira oli taloon saatava. Tein ahkeraan pohjatyötä ja halusin kultaistanoutajaa pienemmän ja aktiivisemman rodun. Pumi oli borderin rinnalla toinen vaihtoehto, mutta pari haukkuvaa pumia tavattuani vaihtoehtona oli vain borderi. Oulussa rodun edustajia ei juurikaan tuolloin vuonna -95 ollut ja kävinkin tapaamassa Kyllösen Riitan x-rotuisia (borcol/pitcol) koiria esimerkkinä ennen kuin matkustimme Palokkaan Jyväskylän liepeille Pikkupaimenen bordereita tapaamaan. Ja näin jälkikäteen ajateltuna valinta osui suorilta napakymppiin! Loistavampaa koiraa ja ihanampaa kasvattajaa en olisi voinut valita (ja nyt ne valittiin ajankohdan ja maantiedon *pentuja lähimpänä Oulua* perusteella...). Näin tuli Källi meille ja koiraharrasteet veivät akan mennessään! Omistan Källin yhdessä pikkusiskoni Mirvan kanssa. Lisää Källin vaiheista löytyy sen omalta sivulta.
Nasta muutti meille kuin varkain kesällä 1997. Vanhempani olivat toisen koiran ottoa vastaa, mutta koska asuin jo omassa kodissani ja olin aikuinen ihminen, tein päätöksen Nastan tulosta ja vanhemmatkin vaihtoivat loppujen lopuksi mielipidettään ;-) Nastan Cola-emä oli luonani reilun viikon hoidossa ja huolehdin astutusreissut Sarmolaan Samille, joten johan mulle siitä sutenöörin hommasta piti pentu tulla... Onneksi Källi oli opettanut minulle vilkasta ja vauhdikasta BC-elämää, sillä moneen kertaan olen sanonut, että jos raketti-Nasu olisi ollut minulle eka BC, olisin varmaan palauttanut sen takaisin Palokkaan...
Talon kolmas koiruus, Retku Repolainen tulikin sitten pitkällisen harkinnan ja koirakuumeen jälkeen. Olin hoitanut maailmalle Nastan 19 pentua, kolmesta eri pentueesta. Ekan pentueen aikaan en edes harkinnut kolmatta koiraa ja kun siitä jäi minulle Ruotsin pentu Sunny 7 kuukaudeksi hoitoon, niin oman pennun jättö oli sula mahdottomuus. Toisen pentueen aikaan tammikuussa -03 oman pennun jättö jo kävi mielessä, mutta kun narttuja tuli loppujen lopuksi vain kaksi (joista toinen sinisilmäinen) ja upeita koteja pennuille oli riittämiin, niin taas minä jätin pennunoton odottamaan. Nastan kolmas ja viimeinen pentue keväällä -04 tehtiin osaksi siinä tarkoituksessa, että nyt siitä jää oma pentu kotiin kasvamaan. Ja taas saimme vain kaksi tyttöä, joista toinen sinisilmäinen. Eli valinnanvaraa ei kauheasti ollut. Hetken jo harkitsin sinisilmäisen nartun jättämistä itselleni ja uroksiakin jo kävin läpi "sillä silmällä", mutta loppujen lopuksi päätin, että tässä ei ole minulle sitä napakymppipentua ja luovuin pentuhaaveesta. Ilmoitin kyllä Sarille saman tien, että pennun paikka on taloudessa auki, jahka sellainen sopiva kohdalle osuu. Halusin räyhäkän nartun, jossa virtaa ja itseluottamusta piisaisi ja joka olisi ainakin pentuvaiheessa ulkomuodoltaan näyttely/jalostuskelpoinen. Toivoin, että vanhemmilla olisi ennakkoon jälkeläisnäyttöjä ja halusin tuntea molemmat vanhemmat ihan livenä itse. Jojo x Coh yhdistelmä olikin sitten kaikkea sitä, mitä toivoin ja Retku tärppäs jo sitten heti samana syksynä ja nyt ainakin se tuntuu olevan se oikea. Toki muuttuneella työtilanteellakin oli merkityksensä päätökseen, pennun otto sopi siinäkin mielessä kalenteriin erinomaisesti. Retku on Källiä päivälleen 9 vuotta nuorempi ja Nastankin kanssa ikäeroa on reilut 7 vuotta. Hyvin on nappula laumaan sopeutunut.
Hirmu on ensimmäinen kotiin jäänyt oma kasvatti ja samassa kuussa (joulukuu 2009) kun Hirmu syntyi, jouduimme jättämään hyvästit reilun 14v. ikäiselle Källille ja Nasta seurasi ystäväänsä sateenkaarisillalle vain 4 kuukautta myöhemmin. Hetken lauma oli vain kahden koiran kokoinen; äiti-Retku ja tytär-Hirmu, kunnes keväällä 2011 hain Mahtin kotiin Jenkeistä ja lauman kokoonpano oli valmis. Upea poika! Ja jos kaikki urokset olisivat näin hienoja, niin minulla voisi hyvinkin olla vain poikakoiria :) Mutta yksi Mahti riittää.
Nykyisin olen Suomen Kennelliiton pätevöimä agilityn koulutusohjaaja ja agilityn koetoimitsija. Kasvattiseurani Oulussa on OKK ja Jyväskylässä asuessani neljän vuoden ajan edustin seuraa JAT. Olen toiminut rotuyhdistyksen SBCAK ry:n jalostustoimikunnan puheenjohtaja vuodet 2012-2013 ja toimin myös ylläpitäjänä OKK:n keskustelufoorumilla sekä koulutan näyttelytottuvaisuutta. Omien koirien harrastusten lisäksi kierrän jonkin verran näyttelyissa esittämässä muita bordereita ja tietenkin tarvittaessa autan Nastan ja Retkun jälkikasvun kanssa. Koiraelämän tähtihetkiin kuuluu matka Crufsiin maaliskuussa 2007 Retkun puolisiskon Tuiskun kanssa. Tuisku oli ROP yli 400 bordercollien joukossa. Kymmenen vuotta myöhemmin unelma Cruftsiin osallistumisesta oman koiran kanssa kävi toten. Matkustimme Mahtin kanssa Engantiin ja vaikka näyttelymenestystä ei tullut, niin reissu oli ikimuistoinen. Haaveet on tehty toteutettavaksi!
Jäsenyydet:
Oulun Koirakerho ry. 1996-> (ainaisjäsen)
Suomen Bordercolliet ja Australienkelpiet ry. 1996->
Suomen Palveluskoiraliitto ry. 1996->
Suomen Paimenkoirayhdistys ry. 2005->
Oulun Ratsastajat ry. 1981->
Suomenratsut ry. 2008->
SKL Agilityn koulutusohjaaja 1997
SKL Agilityn koetoimitsija 1997
SKL Kasvattajan peruskurssi 2009
SKL Kasvattajan jatkokurssi 2014
SKL Kasvattajasitoomus allekirjoitettu 2009 ja 2010.
Tietty hevosihmisen reilu ote näkyy mielestäni läpi myös koiraelämässäni. Montaa oppia olen koiriin soveltanut hevospuolelta. Minusta urheilukoiran elämään kuuluu talvilepo, peruskuntokausi, hieronnat ja venytelyt, kisapäivien jälkeiset palauttelut jne. aivan kuten kilpahevosenkin. Puhumattakaan hyppytreenien jumppasarjoista ja terveellisestä pellavarouheesta :-) Ja vaikka lemmikkejä ja sohvanvaltaajia koirani ovatkin, niin kuri ja järjestys se olla pitää! Ja rautaiset kisahermoni ovat taatusti peräisin sadoista ratsastuskisoista, tätä akkaa ei jännitä.
Lapsuuden tutut ja kaikki tallikaverit tuntevat minut sitten vain ja ainoastaan Minkku-nimellä. Ja nettiniccini on -äMäM- ja ihan perussigneeraus vain -M-.
Koiria on kutsuttu Hirmuliskoiksi alusta asti. Jostain syystä bc-pennun terävät hampaat ja aina ammollaan oleva kita sai aikaan hirmuliskoefektin. Ja kun nimi tuli jäädäkseen, niin siitä juontaa juurensa myös kennelnimeni Muttaburra. Australiassa on ammoisina aikoina asunut hirmuliskolajike nimeltään Muttaburrasaurus ja kun minun koirieni sukujuuret ovat puhtaasti Australiasta lähtöisin, niin siitä se idea sitten lähti...